Poimittu kommentti

Jaakko Mikkolan Turun Sanomiin 9.12.2015 tekemässä jutussa, jossa esiteltiin tämän vuoden uusia kirjoittajia.

Halokehrät Parnassossa

Runo on lauseiden

väliin jäävä lentoreitti

Marko Laihinen

Halokehrät

Runoja, 91 s.

Poesia, 2015

Miten runo rakentuu? Missä runo tapahtuu? Marko Laihisen esikoisrunokokoelmassa runo voi olla kahden sivulle laskeutuneen lauseen väliin jäävä vapaa tila, jossa assosiaatio liikkuu, siivekkäänä tai liukuen. Kehrä, haloilmiö? Jään miettimään kirjan helähtävänlyyristä nimeä: halohan on ilmakehän optinen ilmiö. Halot syntyvät, kun auringon tai kuun valo taittuu ilmassa leijuvista jääkiteistä.

Tarvitaan siis valonlähde, ja tarvitaan jotakin kovaa ja jäistä, kiteiden leijailu ilmassa. Kokoelman pohjavire onkin yhtä aikaa toiveikas ja pettynyt, yhtä aikaa kriittinen ja rakastava.

Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajanakin toimiva Laihinen näyttää, mihin kaikkeen aforismi ulottuu ja millä tavoin aforismin ja runon rajat liukuvat ja liikkuvat. Laihisen kieli on nautittavaa: notkeaa, yllätyksellistä, vilkkaasti liikkeessä, kaunistelematonta mutta kaunista, omintakeisesti sanoja koostavaa.

Runojen asettelu nostaa esille myös typografian runon osana. Rivien asettelulla ja välimerkkileikillä tehdään eroa myös perinteiseen aforismikokoelmaan, joka on, määritelmän mukaisesti, proosaa. Halokehrissä kiteitä lennähtelee, laskeutuu sivuille.

Pohjimmiltaan Halokehrät on ankaran yhteiskuntakriittinen kokoelma. Ihmisen osa ja paikka maailmassa nähdään paljolti luonnollisista muodoista vieraantuneena. Ratkaisuja on vaikea löytää kun leluyhteiskunnassa / karamelliväreihin kastetut prinsessat ja peterpanit säilötään / aikuisuuteen. Nerokkaasti runo toteaa: Inhoan niitä kuvia, joita näen / tyttärieni muotoisista ikkunoista. Kuitenkin lapsuus – sen tuoreus ja pilaantumattomuus – on se kohta, jossa toivo asuu. Laihinen kirjoittaa: lapsi opettaa minulle, kun silmät laittaa kiinni / tämän auton kulkusuunta vaihtuu, ruskeasta / pölyisästä metallista / kimpoilee / kikatus / kikatus. Helinä irtoilee leijumaan.

Halokehrien maailma on laaja, kuin korkealla leijuvan kiteen perspektiivistä nähty. Runoon mahtuvat niin pitkänmatkanjuoksija kalaharissa, herra luther ja herra weber, hommaforumissa haukutut vihervasurihyysääjät kuin pikkutyttöjen prinsessaleikitkin. Ihmisen osa on nähdä oma kuvansa paljaaksi ajellussa orangissa, jota käytetään bordellissa seksiorjana. Ihmisen outous on ääretön, (epä)inhimillisen käyttäytymisen muodot loputtomat.

Laihinen luo kirjaansa tarpeellisia, virkistävänherättäviä uudissanoja saadakseen kuvattua maailman monenkirjavuutta. Toisinaan lauseiden yhteys toisiinsa on niin himmeä, että halo juuri ja juuri erottuu kaikessa valtavuudessaan.

Lukijan, aamukahvipöydässä uutismyrsky edessään, on pystyttävä säilyttämään elämisen mielekkyys löytämällä yhteydet asioitten välillä. Jokin pitää meidät koossa ja kiinni tässä maailmassa.

Halokehrät etsii taidokkaasti runoissaan tätä jotakin. Se etsii mieltä, syytä, toivon rautalankaa pitämään ilmiöitten yhteydet koossa; välistä lanka on melkein näkymättömän ohut.

                                                                                     Johanna Venho

Julkaistu Parnasson numerossa 6-7/2015

Samaisessa Parnassossa Kari Hongisto viittaa myös Halokehrät-kirjaan artikkelissaan

Kuin kaksi harjaa - vastakarvaan, joka käsittelee aforismin ja filosofian suhteita.

Halokehrät kirjatraileri

Avautuu täältä.

                                                           Poesia: Halokehrät

Halokehrät Uljas-lehdessä

Jani Ylösen 15.6.2015 tekemä arvio

Yksi kierros ihmisyyden äärellä

Marko Laihisen esikoiskokoelma on seitsemään osaan jaettu aforististen runojen sykli, joka pohtii identiteettiä ja kanavoi maailmantuskaa. Kokonaisuus on ajoittain mielenkiintoinen ja älykäs, mutta myös epätasainen ja vaikea selkoinen. 

Teoksen runot vaihtelevat pari sivua kokonaan täyttävistä yhden teeman pyörittelyistä yksinäisiin sivun keskellä oleviin riveihin. Palasia voisi kuvailla tekstinkäsittelyohjelmarunoudeksi: niissä ei ole riimejä tai helposti omaksuttavaa rytmiä, vaan sanat ja lauseet pomppivat sivulla ja välillä sen ulkopuolelle epätavallisten välimerkkien käytön jaksottamana. Tämä lisää omalta osaltaan joidenkin runojen sekavuutta, mutta myös joskus korostaa yksittäisiä sanoja ja ilmaisuja pakottaen lukijaa hieman pohdiskelemaan. Laihisen uudissanat ovat välillä erittäin toimivia ja tuovat uusia sävyjä runoihin. Toisaalta runoilija käyttää yksittäisiä sanoja sitomaan kokonaisuutta, joka muuten tuntuisi hieman hajanaiselta niin yksittäisten osioiden kuin teoksen tasolla, yhteen.

Teoksen teemana toimii tylsästi ilmaistuna nykyihmisyyden ja ihmiskunnan pohtiminen muun muassa julkisen ja yksityisen sekoittumisen ja nykymaailman imagollisuuden sekä maailmantuskan kautta. Materia tai mammona ovat läsnä älyllisemmissäkin pohdinnoissa, voihan runoteoksen maailmassa rahaa käyttää yhtä hyvin ja yhtä aikaa uhanalaisten lajien tappamiseen ja lasten tulevaisuuden turvaamiseen. Lapset tuovatkin teoksen muuten apaattiseen tai kylmän älylliseen pohdintaan tunneryöppyjä. Useat vahvimmat hetket palaavat siihen, miten jälkikasvut kasvavat ympäröivässä yhteiskunnassa.

Halokehrät on kunnianhimoinen teos, joka avautuu hieman lisää jokaisella lukukerralla. Yksittäisten runojen tasolla kokoelma on kuitenkin laadultaan varsin vaihteleva ja lukijan mielenkiinto voi kärsiä vaikeaselkoisuuden edessä. Yksittäiset hyvät ilmaisut antavat kokonaisuudelle ryhtiä, mutta suureen kokonaisvaikutelmaan ne eivät riitä.

Marko Laihinen: Halokehrät. Osuuskunta Poesia, 2015, s. 91.

Jani Ylönen

                                                              Poesia: Halokehrät

Halokehrät Turun Sanomat

Miikka Laihisen tekemä arvio. 

Kirjat|Turun Sanomat|28.4.2015 3:30|0

Marko Laihinen: Halokehrät. 

Poesia. 87 s. 

”Mitä jää, kun esioletukset riisutaan”, kysytään muun muassa aforistiikan ja runovideotaiteen saralla jo aiemmin vaikuttaneen Marko Laihisen (s.1970) esikoisteoksen alkumetreillä. No, näköjään omaääninen nippu kirjaimellisesti vallatonta, irvokkailla sävyillä maustettua raivoisan kriittistä runoa. 

Turkulaisen kynäilijän Halokehrät mieltyy kokonaisuutena yhteiskunnallisen pessimismin leimaamaksi, aforistisesti orientoituneeksi tekstimeteliksi. Tuloerojen kasvulla ratsastavan mässäilykapitalismin ja sivistyksen alati etenevän rappion ehtymättömästä laskiämpäristä ammentava teos murjoo sanottavansa sirpalemaiseksi ”kaikenhengitykseksi”, kyyniseksi, joskin ajanmukaiseksi analyysiksi läntisen maailmanpiirin murheellisesta nykytilasta.

Laihisen – joka, todettakoon varmuuden vuoksi, ei ole sukua kriitikolle – tapauksessa kokoelman esioletukset palautuivat ainakin omalla kohdallani ensisijaisesti ilmaisun tekstilajin ja osin myös muotokielen tasolle. Suomen aforismiyhdistyksen istuvan puheenjohtajan ensikokoelmalta olisikin varmasti voinut odottaa myös hieman traditiouskollisempaa tulokulmaa mietelausetaiteen äärelle, kuin mitä teos lopulta edustaa.  Halokehrät nimittäin vääntää aforistiikan kirjoituskonventioita siksi railakkaasti uusiksi, että iänikuiset kysymykset esimerkiksi oikeaoppisen aforismin tunnusmerkistöstä voitaneen tämän kokoelman kohdalla sivuuttaa. Vihdoinkin, tekee mieleni ynnätä.

Laihisen tekstissä aforismin ajatustiheys sekoittuu nykyrunouden kokeilevampiin tyylikeinoihin. Esimerkiksi visuaalisia tehosteita ja hakukonerunouden ilmenemismuotoja tihkuvan teoskokonaisuuden ratkaisut alleviivaavat perinteisemmän aforistiikan muoto-opin kompastuskiviä; hermeettiseksi, pisteeseen päättyväksi sutkautukseksi paketoitu mietelmä onnistuu enää aniharvoin sanomaan jotain olennaista nykymaailman monimutkaisista ongelmista. 

Laihinen tukeutuu itsekin kyllä monin paikoin perinteiseksi aforistiikaksi tunnistettavaan tyyliin, mutta kielen jälkiteolliset, merkityksen epävakautena oirehtivat taudit ja ilmaisun historiallinen taso tahraavat silti yhtenään lauseen illusorista puhtautta: ”Raa’aksi kypsytetty kieli tahtoo jäädä kiinni kylmiin asioihin. // yöllä tirsuu kliinisestä emosubjektista vähän idealistinitkua // Those were the days, my friend”. 

Tekstin sanoja säästelemätön kriittisyys hahmottuu yksittäisten runojen kohdalla ajoittain turhan yksioikoisena näkökulmana. Yhteiskunnallisten syy-seuraussuhteiden analyysi tahtoo jäädä toistuvasti ilmaisun raflaavuuden jalkoihin. Toisaalta kokoelma suoriutuu varsin uskottavasti esimerkiksi välinpitämättömyyttä ja vihapuhetta pursuavan kulttuurin henkisen taudinkuvan luonnostelusta.

Laihisen kokoelman keskeisin ansio piilee kuitenkin siinä, että se onnistuu eläväisen muotokielensä välityksellä nostamaan esille aforistisen lauseen taakse kätkeytyvän ajatuksen prosessuaalisuuden, sirpalemaisina hahmottuvien ilmiöiden väliset kytkökset ja merkityksellisen taustahälinän. 

Kun aforistiikan tradition fakkiutuneisiin konventioihin hirttäytyvät dogmaattiset esioletukset riisutaan, jää jäljelle vain tiiviisti ajassaan kiinni oleva, iskeväksi artikuloitu ja kieltämättä varsin vaikuttavana hahmottuva kaunokirjallinen ilmaisu.

MIIKKA LAIHINEN

                                                                      Poesia: Halokehrät

N:ro 1: Loppusitaatti

                                            

                                                   kosmonautti katsoo ikkunasta,       kertoo 

                                                                                silminnäkijän   todistetta

                                                                                                             alas

                                                                paikoilleen jää                ylös

Poesia / Halokehrät