Avautuu täältä.
Poesia: Halokehrät
torstai 12. marraskuuta 2015
Halokehrät Uljas-lehdessä
Jani Ylösen 15.6.2015 tekemä arvio
Yksi kierros ihmisyyden äärellä
Marko Laihisen esikoiskokoelma on seitsemään osaan jaettu aforististen runojen sykli, joka pohtii identiteettiä ja kanavoi maailmantuskaa. Kokonaisuus on ajoittain mielenkiintoinen ja älykäs, mutta myös epätasainen ja vaikea selkoinen.
Teoksen runot vaihtelevat pari sivua kokonaan täyttävistä yhden teeman pyörittelyistä yksinäisiin sivun keskellä oleviin riveihin. Palasia voisi kuvailla tekstinkäsittelyohjelmarunoudeksi: niissä ei ole riimejä tai helposti omaksuttavaa rytmiä, vaan sanat ja lauseet pomppivat sivulla ja välillä sen ulkopuolelle epätavallisten välimerkkien käytön jaksottamana. Tämä lisää omalta osaltaan joidenkin runojen sekavuutta, mutta myös joskus korostaa yksittäisiä sanoja ja ilmaisuja pakottaen lukijaa hieman pohdiskelemaan. Laihisen uudissanat ovat välillä erittäin toimivia ja tuovat uusia sävyjä runoihin. Toisaalta runoilija käyttää yksittäisiä sanoja sitomaan kokonaisuutta, joka muuten tuntuisi hieman hajanaiselta niin yksittäisten osioiden kuin teoksen tasolla, yhteen.
Teoksen teemana toimii tylsästi ilmaistuna nykyihmisyyden ja ihmiskunnan pohtiminen muun muassa julkisen ja yksityisen sekoittumisen ja nykymaailman imagollisuuden sekä maailmantuskan kautta. Materia tai mammona ovat läsnä älyllisemmissäkin pohdinnoissa, voihan runoteoksen maailmassa rahaa käyttää yhtä hyvin ja yhtä aikaa uhanalaisten lajien tappamiseen ja lasten tulevaisuuden turvaamiseen. Lapset tuovatkin teoksen muuten apaattiseen tai kylmän älylliseen pohdintaan tunneryöppyjä. Useat vahvimmat hetket palaavat siihen, miten jälkikasvut kasvavat ympäröivässä yhteiskunnassa.
Halokehrät on kunnianhimoinen teos, joka avautuu hieman lisää jokaisella lukukerralla. Yksittäisten runojen tasolla kokoelma on kuitenkin laadultaan varsin vaihteleva ja lukijan mielenkiinto voi kärsiä vaikeaselkoisuuden edessä. Yksittäiset hyvät ilmaisut antavat kokonaisuudelle ryhtiä, mutta suureen kokonaisvaikutelmaan ne eivät riitä.
Halokehrät Turun Sanomat
Miikka Laihisen tekemä arvio.
Marko Laihinen: Halokehrät.
Poesia. 87 s.
”Mitä jää, kun esioletukset riisutaan”, kysytään muun muassa aforistiikan ja runovideotaiteen saralla jo aiemmin vaikuttaneen Marko Laihisen (s.1970) esikoisteoksen alkumetreillä. No, näköjään omaääninen nippu kirjaimellisesti vallatonta, irvokkailla sävyillä maustettua raivoisan kriittistä runoa.
Turkulaisen kynäilijän Halokehrät mieltyy kokonaisuutena yhteiskunnallisen pessimismin leimaamaksi, aforistisesti orientoituneeksi tekstimeteliksi. Tuloerojen kasvulla ratsastavan mässäilykapitalismin ja sivistyksen alati etenevän rappion ehtymättömästä laskiämpäristä ammentava teos murjoo sanottavansa sirpalemaiseksi ”kaikenhengitykseksi”, kyyniseksi, joskin ajanmukaiseksi analyysiksi läntisen maailmanpiirin murheellisesta nykytilasta.
Laihisen – joka, todettakoon varmuuden vuoksi, ei ole sukua kriitikolle – tapauksessa kokoelman esioletukset palautuivat ainakin omalla kohdallani ensisijaisesti ilmaisun tekstilajin ja osin myös muotokielen tasolle. Suomen aforismiyhdistyksen istuvan puheenjohtajan ensikokoelmalta olisikin varmasti voinut odottaa myös hieman traditiouskollisempaa tulokulmaa mietelausetaiteen äärelle, kuin mitä teos lopulta edustaa. Halokehrät nimittäin vääntää aforistiikan kirjoituskonventioita siksi railakkaasti uusiksi, että iänikuiset kysymykset esimerkiksi oikeaoppisen aforismin tunnusmerkistöstä voitaneen tämän kokoelman kohdalla sivuuttaa. Vihdoinkin, tekee mieleni ynnätä.
Laihisen tekstissä aforismin ajatustiheys sekoittuu nykyrunouden kokeilevampiin tyylikeinoihin. Esimerkiksi visuaalisia tehosteita ja hakukonerunouden ilmenemismuotoja tihkuvan teoskokonaisuuden ratkaisut alleviivaavat perinteisemmän aforistiikan muoto-opin kompastuskiviä; hermeettiseksi, pisteeseen päättyväksi sutkautukseksi paketoitu mietelmä onnistuu enää aniharvoin sanomaan jotain olennaista nykymaailman monimutkaisista ongelmista.
Laihinen tukeutuu itsekin kyllä monin paikoin perinteiseksi aforistiikaksi tunnistettavaan tyyliin, mutta kielen jälkiteolliset, merkityksen epävakautena oirehtivat taudit ja ilmaisun historiallinen taso tahraavat silti yhtenään lauseen illusorista puhtautta: ”Raa’aksi kypsytetty kieli tahtoo jäädä kiinni kylmiin asioihin. // yöllä tirsuu kliinisestä emosubjektista vähän idealistinitkua // Those were the days, my friend”.
Tekstin sanoja säästelemätön kriittisyys hahmottuu yksittäisten runojen kohdalla ajoittain turhan yksioikoisena näkökulmana. Yhteiskunnallisten syy-seuraussuhteiden analyysi tahtoo jäädä toistuvasti ilmaisun raflaavuuden jalkoihin. Toisaalta kokoelma suoriutuu varsin uskottavasti esimerkiksi välinpitämättömyyttä ja vihapuhetta pursuavan kulttuurin henkisen taudinkuvan luonnostelusta.
Laihisen kokoelman keskeisin ansio piilee kuitenkin siinä, että se onnistuu eläväisen muotokielensä välityksellä nostamaan esille aforistisen lauseen taakse kätkeytyvän ajatuksen prosessuaalisuuden, sirpalemaisina hahmottuvien ilmiöiden väliset kytkökset ja merkityksellisen taustahälinän.
Kun aforistiikan tradition fakkiutuneisiin konventioihin hirttäytyvät dogmaattiset esioletukset riisutaan, jää jäljelle vain tiiviisti ajassaan kiinni oleva, iskeväksi artikuloitu ja kieltämättä varsin vaikuttavana hahmottuva kaunokirjallinen ilmaisu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)