Luettavissa Kiiltomadon sivulta
täältä.
Viestinnän läpäisee nykyään taloudellinen diskurssi. Puhutaan tuotoista ja hyödyistä, säästöistä ja investoinneista. Tällaisen puheen vallatessa yhä uusia elämänalueita syntyy kysymys, mitä näiden käsitteiden käytön yleistyminen tarkoittaa ja mitä se tekee ihmiselle. Runous ja aforistiikka pystyvät näyttämään jonkinlaisen vastauksen tähän.
Halokehrät on Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajana toimivan Marko Laihisen esikoisteos, joka ylsi Tiiliskivi-palkintoehdokkaaksi. Halokehrät edustaa samanaikaisesti sekä runollista aforistiikkaa että aforistista runoutta, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa yhteiskuntakriittisyyden yhdistämistä nykyrunoudelle ominaiseen moniäänisyyteen ja visuaalisen asettelun hyödyntämiseen.
Valtaapitävien kieli pyrkii usein kätkemään asioita yksiselitteisyyteensä.
Kuten aforistiikassa yleensä, Laihisen ilmaisu perustuu tiiviille lauseille. Näitä aforistisia lauseita hajautetaan säkeiksi, jolloin avautuu useita merkityksiä esimerkiksi lukusuunnan mukaan. Laihisen pelkistetty ilmaisu jättää väkisinkin aukkoja säkeiden väliin, eikä merkitys abstraktisuutensa takia aina hahmotu helposti: ”ihmisen tausta, kehykset/ ensimmäinen todellisuuskäsitys magneetteineen/ pakkolunastetaan” (s.50). Onneksi kokoelmassa on lähestyttävämpääkin kieltä: ”En katso enää luonto-ohjelmia, ne kertovat nykyään vain ihmisestä.” (s.22).
Moniselitteisyydellä on ilman muuta paikkansa nykyrunoudessa, ei vähiten siksi, että moniselitteisyys on yksi yhteiskunnallisen vastarinnan muoto. Valtaapitävien kieli pyrkii usein kätkemään asioita yksiselitteisyyteensä, mutta runous pystyy moniselitteisyyden avulla muistuttamaan, että kieltä käytettäessä asiat ovat harvoin sitä, miltä näyttävät.
Monien suiden yhteiskuntakritiikkiä
Halokehrien rakenteessa tapahtuu siirtymä ensimmäisen ja viimeisen osaston välillä. Ensimmäisessä osastossa otetaan kiihkeimmin kantaa nyky-yhteiskuntaan ja sen ilmiöihin. Teoksen loppua kohden osastojen sävy muuttuu hyökkäävän kantaaottavasta mietteliääksi, jopa resignoituneeksi.
Jos haluaa ottaa kantaa, on lähdettävä omasta oikeassa olemisesta.
Ensimmäisessä osastossa kritisoidaan nykyajan ilmiöitä, muun muassa statuksenpalvontaa ja yksilökeskeisyyttä. Huomioita ja kannanottoja esitetään sarjatulella, mutta jossain määrin jää auki, tulevatko kaikki puheenvuorot samalta puhujalta vai onko kyseessä pikemminkin Pentti Saarikosken Mitä tapahtuu todella -teoksen tai Harry Salmenniemen Texas, saksien kaltainen kollaasi erilaisten puhujien lausumista ja ajatuksista. Jälkimmäistä tulkintaa ainakin tukee osaston viimeinen sivu: ””Minä ajattelen omilla aivoillani!”/ mikä moninkertainen erehdys/ [–]/ |ihminen näkee järjestystä sielläkin/ missä sitä ei ole” (s.17). Voidaan tulkita, että Halokehrien ensimmäinen ja yhteiskuntakriittisin osasto ei pyri muodostamaan kattavaa esitystä mistään tietystä totuudesta vaan pikemminkin näyttää, millaisin eri äänin ja ajatuksin yhteiskunnallista tilannetta voi lähestyä.
Eräs kokoelman mielenkiintoisimmista runoista löytyy kuudennesta osastosta. Runossa puhuja ottaa kantaa siihen, millaisia eettisiä ongelmia liittyy yhteiskunnallisten kysymysten kommentoimiseen. Jos haluaa ottaa kantaa, on omaksuttava positio, jossa lähdetään omasta oikeassa olemisesta. Toisinaan tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi heikompiosaisten puolesta puhuva tuleekin vain tehostaneeksi omaa ääntään, sankaroimaan itsensä: ”oikeassaolio, pullasorsainen kritiikkinsä, robinhoodaus/ siten itsensä sankaroiminen/ edellyttää heikompiosaisten hyväksikäyttöä” (s.17). Samalla sivulla todetaan, että ”kokonaan kuvasta poistuminen on mahdotonta/ ihmisiä on liikaa”. Runossa puhuja ei kuitenkaan ilmaise omaa positiotaan, mikä synnyttää kiehtovaa paradoksisuutta.
Yksityistä moralismia
Aforistiikassa pyritään usein antamaan subjektiiviselle toteamukselle universaalin totuuden ilmiasu tehokkaalla kielellä ja selkeillä vastakkainasetteluilla. Halokehrien ensimmäisessä osastossa on lause, joka samanaikaisesti sekä noudattaa tätä aforistiikan keinoa että ilmaisee skeptisyyttä sitä kohtaan: ”yleisille totuuksille voit laittaa yksityisen pisteen” (s.8). Mikään ei ole kiveen kirjoitettua, ja lukija saa tehdä yleisinä totuuksina esitetyistä väitteistä omat johtopäätöksensä. Tämä on ovela veto, jolla pystytään kiertämään sudenkuoppa nimeltä moralismi.
Halokehriä voi pitää vähintäänkin mielenkiintoisena esimerkkinä aforistiikan ja nykyrunouden yhdistelmästä.
Halokehrien kaltaisen teoksen kohdalla on riski, että ilmaisu välillä sortuu sosiokriittisyydessään helppoihin, jopa korneihin ratkaisuihin: ”aikamme tabut nostetaan säännöllisillä väliajoilla/ AAA-luokan studioissa mukanäkyville/ mukapuhumme/ mukakeskustelemme/ mukaymmärrämme/ mukarehellisesti/ mukahyväksymme/ mukasuvaitsemme” (s.71). Painava pointti hukkuu tässä esimerkissä keinojen toisteisuuteen. Enimmäkseen kriittisyys on kuitenkin tuotu luontevaksi osaksi runoilmaisua, eivätkä ajoittaiset ilmaisun heikkoudet saa kokonaisuutta vaikuttamaan naiivilta.
Kokonaisuutena Halokehriä voi pitää vähintäänkin mielenkiintoisena esimerkkinä aforistiikan ja nykyrunouden yhdistelmästä. Molempien lajityyppien antamia mahdollisuuksia on käytetty kohtuullisen laajasti.
Halokehrät ei kuitenkaan ole helppo teos. Se haastaa lukijansa niin paradoksaalisen sisältönsä kuin tekstin visuaalisen asettelun mahdollistaman monimerkityksellisyyden kautta. Teos antaa ajattelun aihetta, muttei lopullisia vastauksia – pikemminkin teos houkuttelee kyseenalaistamaan itsensä.
